AuPair hakuprosessi

Kirjoitan nyt jutun mun hakuprosessista, joka oli yhtä hullunmyllyä lähtöpäivään saakka :D Koitan myös antaa vastauksia kysymyksiin, joita tiedän että monilla AuPairiksi haluavilla on mielessään ja mitä itsekin mietin prosessin aikana.

AuPairiksi lähteminen on ollut mulle unelma jo pitkän aikaa, mutta vakavammin aloin pohtia asiaa pari vuotta sitten. Silloin asia ei kuitenkaan ollut ajankohtainen, koska olin vielä liian nuori ja koulutkin olivat kesken. Siinä sitten ajan kuluessa alkoi ikää olla tarpeeksi ja koulukin tulossa päätökseen. Alunperin suunnittelin lähteväni heti lukion jälkeen, eli syksyllä 2011. Lukio kuitenkin vähän venähti ja valmistuinkin puoli vuotta myöhemmin kuin piti. Siinä vaiheessa suunnittelin vain siirtäväni lähtöä alkuvuodelle 2012. Pian tajusin kuitenkin, että ajoitus ei ollut yhtään sopiva enkä omistanut ajokorttiakaan vielä, joten heivasin koko aupair ajatuksen pariksi kuukaudeksi.

Jonkun aikaa siis kului ja mentiin jo maaliskuun alussa, kun ajatus aupairiksi lähdöstä alkoi tuntua taas hyvältä. Aloitin autokoulun ja aloin tutkailemaan eri järjestöjä. Aluksi valitsin Cultural Caren ja pari seuraavaa viikkoa täyttelin heidän hakemustaan ja haastatteluajastakin oli jo puhuttu. Yhtenä päivänä sitten tuli ihan puskista vaan sellainen fiilis, että hmm, onkohan tämä nyt se järjestö jonka kautta haluan hakea. Otin uudelleen tarkkailuun EurAuPairin, joka oli ollut  se kakkosvaihtoehto. En ole ihan varma miksi (tuli vain sellainen tunne? :D), mutta jätin sitten CC:n taakseni ja vaihdoin EAP:iin. Ja tietty EAP oli myös halvempi vaihtoehto, joten se vain vahvisti päätöstäni. Siitä hommat alkoivatkin sitten rullata vaihdikkaammin. Haastattelu oli huhtikuun puolessa välissä, toukokuun alussa tuli hyväksymiskirje ja noin viikkoa myöhemmin  hakupaketti.

Seuraavat kolme kuukautta menikin sitten papereitten täyttämisessä. Joo ei siinä niin kauaa pitänyt mennä, mutta sitä kauheaa paperikasaa ei kovin usein tehnyt mieli alkaa käymään läpi..no ei niitä nyt niin paljon ollut oikeasti, mutta mulle vaan on kovin ominaista jättää kaikki viimetippaan. Niinkuin ne hakupaperitkin.
Oli jo heinäkuun loppu, kun sain paperit viimein lähetettyä. Olin ollut erittäin toiveikas ja merkinnyt ensimmäiseksi mahdolliseksi lähtökuukaudeksi elokuun. Viimeiseksi joulukuun.
Siinä sitten aikaa kului pari viikkoa, kuukausi ja toinenkin. Oli lokakuun alku, seitsemäs päivä muistaakseni, kun ensimmäinen perhe otti yhteyttä. Olin alkanut jo vähän menettää toivoa, joten olin todella innoissani! Ensivaikutelma perheestä sähköpostin perusteella oli tosi positiivinen. Perhe, jossa molemmat vanhemmat, kaksi pientä lasta ja olivat muuttamassa Seattleen. Perfect! Vastasin sähköpostiin nopeasti ja pian sovittiin jo skype keskustelu.
Tilanne kuitenkin oli se, että perheellä oli myös toinen auppariehdokas ja he halusivat jutella meidän molempien kanssa ennekuin tekisivät valintansa. Skypessä pistin sitten tietty parastani ja sen jälkeen pystyin vain toivomaan, että he valitsisivat minut. Kului päivä ja olin aivan paniikissa koko sen ajan. Halusin todella tämän perheen, koska jälleen kerran tuli vaan sellainen tunne, että tämä on juuri mulle oikea juttu ja mikään ei voisi vetää vertoja tälle perheelle.
10.10 sain sitten host-äidiltä ilouutisia, he olivat valinneet minut! Vedin pienet riemutanssit ympäri kämppää ja olin niiiiiiiiiiin iloinen! Kaikkien vaikeuksien jälkeen olin vihdoinkin löytänyt host-perheen ja lähdössä Amerikkaan. Fiilis oli mahtava, mutta toisaalta aika epätodellinen.


Siitä alkoikin sitten hurja valmistautuminen matkaan. Lähtö oli siis 12.11, eli kuukauden päästä ja satamiljoonaa hommaa hoidettavana ennen sitä. Pahin kaikista oli varmaan viisumin hankkiminen :D Pelkästään ajan varaaminen sinne haastatteluun oli nimittäin aika haastavaa. Ennen kun ajan pystyi varaamaan, täytyi suurlähetystön sivuille täyttää joku kymmenen sivua tietoja itsestä ja perheestä, kavereitten tietoja, kyselyitä (esim olenko terroristi yms.) ja kaikkia mahdollisia ihme settejä. Sitten kun viimein pääsin ajanvaraukseen, oli aikoja tosi rajoitetusti ja ensimmäinen vapaa vasta 1.11. Pelkäsin etten ehdi edes saada koko viisumia ennen lähtöä! Matkasta Helsinkiin viisumihaastatteluun en edes ala kirjoittamaan koska se oli yhtä hullunmyllyä ja kamalaa kiirettä. Itse suurlähetystössä ei mennyt kuin ehkä 20 minuuttia, annoin virkailijalle tarvittavat paperit, otettiin sormenjäljet ja sitten siirryin toiselle luukulle, jossa tosi mukava setä kysyi pari kysymystä ja sain lähteä.
Sain viisumin lopulta kolme päivää ennen lähtöä ja olin siinä vaiheessa todella helpottunut. Ennen sitä oli ollut ihan älyttömät stressit, koska olin itse onnistunut möhlimään pikku jutun ja se oli koitua kohtaloksi.
Sen verran siis sanon tuleville auppareille ja aupair vuodesta haaveileville, että kun aika tulee se viisumi hankkia niin hankkikaa se myös ajoissa. Ottakaa opiksi mun virheestä (eli jälleen se viimetippaan jättäminen). Ja joo muut ovatkin varmaan mua parempia hoitamaan asioita eli ei nyt kannata pelästyä kun mulle toi viisumin hankkiminen sattui olemaan aika karua. Jos asiat hoitaa oikein niin siitä selviää varmasti todella paljon helpommalla kuin minä itse :)

 Hassua, mutta nyt kun kirjoitan tästä tälleen jälkeenpäin, niin kaikki kuulostaa jotenkin aika paljon helpommalta kuin vielä hakujupakan aikana. Varmaankin koska silloin oli kauhea häslinki ja stressi koko ajan kaikesta mahdollisesta, niin elin kuin jossain kuplassa, joka puhkesi vasta kun pääsi viimein matkaan :D Eli vapaus koitti viimein!

Ei kuulosta mitenkään kovin hauskalta, mutta sellainen siis oli mun hakuprosessi. Ei nyt sentään mitään painajaista, mutta ei helppoakaan. AuPairiksi lähteminen oli kuitenkin mun suuri unelmani, jonka todella halusin toteuttaa ja lopulta sitten onnistuinkin :) Meni siinä yli vuosi, mutta kuitenkin. Tein alussa sen virheen, että kuvittelin kaiken olevan jotenkin helppoa. Se luulo osoittautui haun aikana hyvin vääräksi. Toivon että olisin itse lukenut tällaisen jutun ennen kuin aloitin kaiken. Ihan vaan että olisin ollut vähän paremmin varautunut :)

Eli kaikki jotka aupairiksi ryhtymisestä haaveilevat, niin uskokaa itseenne ja tehkää kovasti töitä sen eteen.
Unelmat toteutuvat kyllä, jos ei pelkää pieniä mutkia matkassa ja sietää pientä (tai vähän isompaakin) stressiä!

Jos unohdin jotain tärkeää niin älkää epäröikö kysyä! Koitan vastailla parhaani mukaan :)



-Ida